Kuu

21.3.2019
Kotiin saapuessa aamun ensimmäiset linnut aloittavat kujerruksensa yön tapahtumista. Hän pyyhkii mieli tyhjänä jalat ja hieroo silmiä niin kauan, että alkaa nähdä pieniä pisteitä. Päivän ensimmäinen säde on jäänyt jälkikuvaksi verkkokalvoille ja pysyy siellä, vaikka hän ei tahtoisi ajatella tai nähdä mitään. Hän asettuu makuulle, yrittää tukahduttaa päässään välkkyvän valon ja kumman leiskunnan rintansa paikkeilla.

Joskus sitä vaan käy niin, että uni ei löydä menninkäistä. Se ei tulekaan, ei, kun tietää, että ulkona palaa samalla tavalla kuin rinnassa. Sydän alkaa takoa, kun menninkäinen pinnistää korviaan ja kurottaa ajatuksillaan maan pinnalle. Siellä laulavat eri linnut kuin öisin.

Ja yhtäkkiä myös hänen edessään on lintu, aivan uusi sellainen. Se sirkuttaa ja lentelee aikansa ja laskeutuu lopulta menninkäisen kylkiluulle siipiään levitellen. Hän ei uskalla liikahtaakaan, ei edes hengittää. Ilma alkaa palaa hänen keuhkoissaan.


Heräämisen hetkellä pimeys tuttua ja turtaa. On jälleen yö. Hengitys kulkee. Mutta on kuin pikkulintu olisi istahtanut hänen sydämelleen. Päässä palaa edelleen kalpea valo.

Mikä outo tunne, ihmeellinen mieliteko, hän pohtii tähyillessään varovaisesti kohti puiden latvoja. Kuu on valoa ja valo on kipua. Niin on jokaiselle menninkäiselle opetettu jo kehdosta pitäen.

Katse kohoaa taivaalle. Kuun ympärille muodostuu violetteja verisuonia. Hänen rintaansa pistelee. On kuin sieltä olisi nousemassa ääni.

Menninkäinen laskee käpälän vikkelästi suulleen. Eihän kuu häntä kuule. Menninkäistä alkaa nolottaa. Luultavasti hänen sanansakin muuttuisivat järjettömiksi heti vapautuessaan hänen huuliltaan. Ajatus on niin kovin pieni ja heikko.

Hän pysyy paikallaan pitkään, liian pitkään. Lopulta hän havahtuu valoisaan. Päivänvalon voi kuulla linnun käheästä kujerruksesta. Hän sulkee silmät, painaa sormet korvilleen, mutta laulu tuntuu kaikuvan kylkikaarista. Kukapa olisi arvannut, että valo voisi todella tuntua tai kuulostaa joltakin.

Kuuhullu, sitä hän on. Sudenhetki, unilintu, hukkatie. Kuu on enää vain sormenjälki vaalealla taivaalla.

Ja aivan kuin itse aika kuulisi menninkäisen epätoivon! Hänen unelmansa alkaa muotoutua, ja jokaisen sanan myötä kuu haalenee hiljalleen osaksi taivasta.

“Olisitpa täällä päivisinkin.”

Aivan kohta tulee päivä säteineen. Menninkäinen odottaa poltetta, kipua rinnassa, siiveniskuja, kuoliniskuja.


Kun hänen silmänsä seuraavan kerran aukeavat, loistaa valo suoraan niihin. Hän tunnustelee rintaansa. Se on viileä ja sileä. Sydän lyö tasaisemmin kuin moneen yöhön.

Menninkäinen kävelee kotiin. Aurinko nousee, polttelee iholla, mutta vain vähän. Lempeä lämpö saa melkein uskomaan, että siihen voisi tottua. Mutta kyllähän hän tietää, mikä on. Kuuhullusta ei valon lasta saa.

Toisaalta ei hän yötäkään rakasta enää samalla tavalla. Hän miettii, kuinka on saattanut kulkea niin monta vuotta yöt ulkona huomaamatta kuuta kertaakaan. Ja kun menninkäinen käpertyy kävynkippuraksi odottamaan aamua, valtaa hänet kumma haikeus.


Aamulinnut laulavat päivän ensimmäisten säteiden täyttäessä metsän. Ne vaihtavat juoruja, lirkuttelevat, esittävät kysymyksiä ja kallistelevat päitään hämmennyksissään. Eikä suotta.

Koska onhan se aika kummallista, millaisista asioista voi tuntea surua. Kuunkajosta, joka kutittaa. Päivänsäteestä, joka polttaa.

Samaa valoahan se kuitenkin on.




Henni Ollikainen